Varhaishistoriaa

Seurakunnan alue, asujaimisto, elinkeinoelämä

Perhon seudut Perhonjoen yläjuoksulla, Suomenselän vedenjakaja-alueella ovat kautta vuosisatojen olleet suurelta osin karua ja yksitoikkoista korpimaata. Soita on runsaasti, niiden väliset metsät ovat niukkakasvuisia. Tasainen ylänkömaa vaihtuu Perhon kaakkoisosassa enemmän Keski-Suomea muistuttavaksi, mäkimaisemat yleistyvät. Järviä on Perhon alueella runsaasti, mutta ne kaikki ovat pieniä. Maaperä on luonnostaan niukkaravinteista, enimmäkseen hiekkamaata tai moreenia. Perhoa ja sen naapuripitäjää Halsuaa on pidetty koko maan karuimpiin kuuluvina. Ilmastokin on hiukan kylmempää kuin ympäristössä. Halla on sukupolvesta toiseen kaventanut perholaisten elinmahdollisuuksia aiheuttamalla usein joko täydellisen tai osittaisen kadon.

Kiinteän asutuksen alku Perhossa ajoittuu 1500-luvulle. Silloin syntynyt muutaman talon käsittävä savolaisasutus katosi sittemmin kokonaan. Asutuksen lisääntyminen Perhon erämaissa oli niin verkkaista, että vielä vuonna 1730 talojen lukumäärä oli vain seitsemän. Kohta Perhon ensimmäisen kirkon rakentamisen jälkeen eli vuoteen 1791 mennessä taloluku nousi 29:ään. Näiden talojen joukossa oli jo silloin pappila Jakobslund.

Perho sai asutusvirtausten tuloksena saman jokilaakson pitäjiin verraten eniten savolaisainesta. Naapurialueiden Vetelin ja Kaustisen kantaväestössä oli rannikon suomalaisväestöllä eli kainuulaisilla sekä ruotsalaisilla huomattava osuus. Murrealueena Perhoa ei tosin lueta ns. savolaiskiilaan, joka murrekartassa kiertää Perhon eteläpuolelta Kyyjärven, Alajärven, Vimpelin ja Lappajärven kautta. Perhon murre poikkeaa kuitenkin itämurteiden vaikutuksesta huomattavasti esimerkiksi Vetelin murteesta.

Perho oli vuonna 1860 vanhan Kokkolan yläosan seuduista selvästi harvaanasutuin. Sen laajoilla sydänmailla asui vain 1,6 henkeä neliökilometriä kohti. Perhon väestönkehitys on seurakunnan itsenäistymisen jälkeen ollut rauhallisen tasaista. Vuosisadan vaihteen tienoilla lähti Perhosta, kuten yleensä Pohjanmaalta runsaasti siirtolaisia.

Perho saarnahuonekuntana ja kappeliseurakuntana

Perhon nykyisen seurakunnan alue kuului vanhastaan Kokkolan emäseurakuntaan ja sen vuonna 1639 perustettuun Ylivetelin kappeliin. Perhon harvoista taloista vietiin lapset kasteelle ja vainajat hautaan Veteliin, missä käytiin aika ajoin kirkossakin. Pölkin ja Salamajärven asukkaat tosin suuntasivat kirkkomatkansa Kivijärvelle. Salamajärvi kuuluikin Viitasaareen vuoteen 1850 saakka.

Ainakin jo 1700–luvun puolivälissä Vetelin pappi kävi Perhossa kahdesti vuodessa saarnaamassa. Tiedon välittänyt Vetelin kappalainen Jacob Forselius ei kerro, missä jumalanpalvelukset Perhossa silloin pidettiin.

Varsinainen kirkollinen toiminta Perhossa pääsi alkuun, kun perholaiset vuonna 1780 ryhtyivät rakentamaan kirkkoa. Kirkko oli Jängänharjulla jo rakennusvaiheessa, kun tuomiokapitulin ja maaherran lähettämät tarkastajat tulivat paikalle. Rakennuslupa kuitenkin saatiin. Kirkon valmistuttua perholaiset saivat ensin vuonna 1782 tilapäisen opettajan ja seuraavana vuonna vakituisen papin, jonka virkanimike oli saarnaaja. Perho muistutti hallinnollisesti kappelia, koska siellä oli nyt kirkko ja vakinaisesti asuva pappi. Tästä huolimatta se tuomiokapitulin asiakirjoissa pysyi saarnahuonekuntana.

Saarnahuonekunnan varhaisvaiheessa eli jo vuonna 1782 perholaiset rakensivat papilleen asunnon nykyisen pappilan paikalle. Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius tuki alkuvaikeuksissa olevaa saarnahuonekuntaa mm. antamalla ilman korvausta parituhatta tiiltä pappilan rakentamiseen. Jacobslundin pappilatilaan luvattiin heti alkuun raivata 15 tynnyrinalaa peltoa. Vuoden 1859 päätöksen mukaan peltoalaa tuntuvasti lisättiin. Viimeinen ennen seurakunnan itsenäistymistä tehty päärakennus valmistui vuonna 1843; tämä rakennus palveli papin asuntona pitkälti toista vuosisataa.

Vuonna 1799 perholaiset saivat valmiiksi kellotapulin, jota he suuresti muuttivat ja korjasivat vuonna 1840.

Perholaisilla oli ainakin jo vuodesta 1796 alkaen lukkari palveluksessaan. Vuoteen 1879 mennessä ehti tässä virassa toimia vain viisi miestä. Pitkäaikaisimmat heistä olivat Fredrik Ahlström Alajärveltä (virassa 1816 - 1853) ja Erkki Lakanen (1853 - 1909), jonka virkaura jatkui vielä kolme vuosikymmentä itsenäisen seurakunnan palveluksessa. Vuodesta 1784 alkaen oli kirkkoväärtinä eli taloudenhoitajana ensiksi Antti Pölkki (1784 - 1808) ja sittemmin useat muut; pisimmän jakson tässä virassa oli Antti Sahibacka (1854 - 1892). Kirkon vartija eli vehtari mainitaan asiakirjoissa ensi kerran 1870-luvulla. Tätä tehtävää hoitanut Johan Ehnquisti valittiin nimittäin 26.2.1871 kuntakokouksen varaesimieheksi. Siitä, milloin asianomaisen vehtarin toimen hoitaminen oli alkanut, ei ole tietoa.

Perhon saarnaajista ensimmäinen oli kirkkoherra Anders Chydeniuksen veljenpoika Jakob Chydenius (Perhossa vuosina 1784 - 1787).

Varhaisimpia Perhossa toteutuneita seurakunnallisia toimintamuotoja jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten ohella olivat kinkerit, joiden pöytäkirjat alkavat jo vuodesta 1784. Alkuajan kinkerit olivat varsin tiukkoja lukutaidon tarkastustilaisuuksia, joissa laiskimmiksi arvioidut saivat uhkauksia selkäsaunasta ja jalkapuurangaistuksista. Myös muulla tavalla yritettiin köyhässä saarnahuonekunnassa huolehtia opetustyöstä. Lukkarin lastenopetuksesta on säilynyt maininta jo vuodelta 1796. Lukkari Erkki Lakanen piti rippikoululaisille vuonna 1857 lukutaidon opetusta ja vuonna 1863 päätettiin hänet palkata opettajaksi perustettavaan kiertokouluun. Tämän koulumuodon alkaminen pysyväisluontoisena näyttää jääneen 1880–luvulle. Varhaisia todisteita pyhäkoulusta on asiakirjoissa jo ainakin 1850 luvulta lähtien. Kinkereillä huonolukuisiksi todettuja lapsia määrättiin käymään pyhäkoulussa. Ilmeisesti keskeytynyttä pyhäkoulua yritettiin käynnistää uudelleen vuonna 1872. Silloin kuntakokouksessa tehtiin selkeä päätös, missä pyhäkoulu perustettiin 12 piiriin ja kuhunkin piiriin valittiin opettajat.

Perhossa pidettiin jo vuodesta 1784 alkaen kappelikokouksia, joiden pöytäkirjoja on säilynyt. Ainakin ajoittain oli toiminnassa myös kirkkoneuvosto, tämä perinteellinen hallintoelin, jonka vuonna 1826 Turun tuomiokapitulin julkaisema ohjesääntö määräsi pakolliseksi joka seurakuntaan. Vuoden 1869 kirkkolain perusteella kirkkoneuvosto sai selkeän aseman ja tehtävät. Perhossa tämän lain määräämä ensimmäinen kirkkoneuvosto valittiin vuonna 1872. Perhon kinkeripöytäkirjoista 1850-luvulta voi todeta, että kylissä oli ainakin kolmenlaisia luottamusmiehiä: oltermanni (ålderman), hänen avustajansa (bisittare) sekä erikseen kuudennusmies (seksman). Oltermannit olivat Perhossa kuten yleensä Pohjanmaalla eräänlaisia paloviranomaisia, jotka tarkastivat tulisijoja. Perhossa he ainakin johonkin aikaan olivat pappilan rakennusten ja tilusten tarkastajia. Seksmannit, jotka säilyttivät paikkansa vuonna 1872 valitun kirkkoneuvoston rinnalla jonkin aikaa, olivat eräänlaisia kylänvanhimpia, jotka papin kanssa yhdessä saattoivat ratkaista hallinnollisia asioita.

Perhon saarnahuonekunta muuttui virallisesti kappeliksi vuonna 1865. Tämän lisäksi Perhossakin jouduttiin vuoden 1865 asetuksen perusteella erottamaan kunnan ja seurakunnan hallinto toisistaan. Vuoden 1869 kirkkolaki edellytti monia muutoksia paikallisseurakunnissa.

Vapautuminen emäseurakunnasta

Koko Perhonjokivarsi Perhosta aina Kokkolaan asti oli 1860–luvulle saakka samaa kirkkoherrakuntaa. Tämä lähes 15.000 asukkaan seurakunta todettiin 1850-luvulla liian laajaksi. Sen piirissä alkoi "käymistila", jonka kestäessä se parissa vuosikymmenessä hajosi moneksi seurakunnaksi. Kokkolan emäpitäjän yläosan irtautuminen tästä yhteydestä ja hajaantuminen voidaan ilmaista lyhyesti seuraavasti:

1. Senaatin päätös Vetelin kirkkoherrakunnasta annettiin 1.10.1860.
2. Senaatin päätös Kaustisen kirkkoherrakunnasta annettiin 22.10.1866.
3. Halsua, josta vasta vuonna 1856 tuli kappeli, jäi edelleen Vetelin kappeliseurakunnaksi.
4. Perho, joka sai kappelioikeudet vuonna 1865, siirtyi vuonna 1868 Vetelin uuden kirkkoherrakunnan alaiseksi kappeliksi. Senaatin vuonna 1879 antama itsenäistymispäätös toteutui käytännössä vasta 1880-luvulla, kuten seuraavassa lähemmin kerrotaan.

Kappelit pyrkivät näihin aikoihin yleisesti eroon emäseurakunnistaan. Paikallisten syiden lisäksi tähän vaikutti valtaan päässyt liberaalinen ajattelutapa. Sen mukaan syrjäseutujen väestölle ja papistolle tuli antaa enemmän liikkumavaraa oman alueensa asiain hoidossa. Tämän liberaalin ajattelutavan vaikutusta osaltaan oli sekin, että eroanomukset senaatissa yleensä hyväksyttiin. Vuosina 1861 - 1880 perustettiin peräti 98 uutta kirkkoherrakuntaa.

Perhon toistatuhannen asukkaan kappelissa vapautumisen halu nousi myös esiin. Virallisen ilmauksensa se sai ensi kerran vuonna 1875 kappelikokouksessa, missä esiin nousutta aloitetta yksimielisesti kannatettiin. Asiakirjoista ei suoranaisesti paljastu, ketkä olivat aloitteen syntymisen takana. Ainakin kirkkoväärti Antti Sahipacka ja kappalainen Emanuel Törmälä lienevät alkuvaiheessa olleet avainhenkilöitä. Ensin mainittu oli ollut mukana Kaustisella vuonna 1858 pidetyssä kokouksessa puolustamassa Kokkolan yläosan irtautumista emäseurakunnasta. Hän varmasti ymmärsi Perhon itsenäistymisestä koituvat edut. Emanuel Törmälä puolestaan sai laadittavakseen eroanomuksen. Sen suorastaan kärkevästä sanamuodosta päätellen hänen on täytynyt alla koko sydämellään asian puolella.

Perhon itsenäistymisen merkitys ei liene seurakuntaelämän kannalta ollut kovin mullistava. Muutos näkyi lähinnä kahdessa asiassa. Perhon papinviran hoitajan asema muuttui. Hänen ei enää tarvinnut ola Vetelin kirkkoherran kiinteässä valvonnassa ja alaisuudessa. Myös hänen palkkauksessaan tapahtunut parannus oli varsin tuntuva. Perholaisten maksu- ja työvelvoitteet Veteliin päin lakkasivat. Varmaan näin säästynyttä maksuosuutta oli sitten mieluisampi maksaa oman kirkkoherran palkkaukseen, jolloin maksujen uskottiin hyödyttävän oman kotiseudun ihmisten elämää. Tästä nouseva vapautuksen ja tyytyväisyyden tunne antoi pohjaa seurakunnan olojen kaikinpuoliselle kehittämiselle.

Perhon seurakunnan erottamisesta annettu päätös ei merkinnyt eron välitöntä toteutumista. Vetelin kirkkoherran palkkaetuja ei saanut heikentää viran ollessa täytettynä. Vetelin kirkkoherra kuoli vuonna 1881. Vasta kun hänen perillisensä saama ns. armovuosietu päättyi, voitiin Perhoa pitää lopullisesti itsenäistyneenä ja Perhoon päästiin valitsemaan ensimmäistä kirkkoherraa. Tämä uuden ajan alkua merkitsevä vaali tapahtui Perhossa vuonna 1884.